Kaupunkimökillä yöretkellä

Lauantaina lähdimme mekin lomalle. Jotain irtiottoa kaipasin ja sain juuri sitä mitä toivoinkin. Lapsilisillä (ei koko summalla)ostimme helppoja ja herkullisia ruokia, jotta "mökillä" olisi oikein huoletonta. Pillimehut saunajuomiksi ja suklaamurot aamiaiseksi. Hapankorppuja vuorilenkkievääksi ja salaattiaineet illaksi. Lämpimiä voileipiä ja hedelmiä. Mehua ja maitoa.

Pedattiin sängyt siihen huoneeseen, jossa ennen aina nukkui veljeni. Kaikki muut makuuhuoneet ovatkin joskus olleet minun omiani. Niin paljon kerrottavaa omille pojille noista vuosista. Ihana muistella ja kertoilla sinne tänne puuhien sekaan ja lomaan asioita vanhoista ajoista. Mikä onni, etteivät ne ajat satuta. Päinvastoin, keittiönpöydän äärellä istuessani tunnen ne kaikki ympärilläni suurena voimana. Hymyilyttää väkisinkin niin moni tapahtuma. Kuinka sitä ja tätä, silloin ja tällöin, yksin ja monen tärkeän kanssa. Monta syytä olla yöllä hereillä. Lukemassa tenttiin tai kokeisiin. Kipeänä, pahaa unta nähneenä, bileistä kotiutuneena, rakastuneena, jätettynä, jouluna, kesällä, pinenä, nuorena...

Takapihalla en muistaakseni koskaan ollut kovin paljon mutta nyt se on aarre ja poikieni yksi mielipaikka. Jos me asuisimme rivitalossa, poistuisimmekohan koskaan kotia kauemmaksi. Melko moneen leikkiin kun oma nurmi jo riittäisi. Ja olen minä onnekas äiti, kun poikani ylipäänsä leikkivät paljon. Tunteja autoilla, legoilla, hepoilla, pitsapeleillä, piirustusvälineillä ja mitä kaikkea mummilassa nyt onkaan tarjolla. Kirjoja. Minä voin kutoa ja askarrella. Huokailla ja nautiskella. Ajatella ja antaa olla. Tiskata ja toivoa kaikkea hyvää niille, joita kulloinkin tulee mieleen maalailtua.

Oli ihana venytetty viikonloppu talonvahteina, niin kuin esikoinen sanoi. Kaunis ihana syksy ja oma vanha koti. Tekee hyvää ymmärtää, että näinkin lähellä voi olla se mökki, joka antaa voimaa ja tuulettaa, kun sellaista hoitoa tarvitaan.

Voimia ja valoa viikkoon, niitä totisesti aina tarvitaan.

Menovinkki täkäläisille

Perjantaiaamuna olimme elokuvissa. Puistossa olin nähnyt mainoksen Annantalon Taideneuvolasta. Talon nettisivuilta luin myös Naperokinosta. Joka perjantai parituntinen teemoittain valikoituja lyhytelokuvia 0 - 3-vuotiaille. Myös isommat sisarukset tervetulleita, ei ennakkoilmoittautumisia, saa tulla ja mennä miten sopii ja jaksaa. Ja kaikki tämä maksutta.

Oli ihanampaa, kuin osasin toivoa. Saavuimme ensimmäisinä paikalle ja ensimmäinen elokuva lähtikin pyörimään vain meille. Pienin lampuin valaistu sali, jossa suuri valkokangas ja seitsemän isoa säkkisohvaa lattialla. Kelpasi sinne kellahtaa katselemaan. Ja poikani olivat innoissaan. Kommentoivat, juuri niin innostuneesti, kuin vain tämän ikäisiltä voi odottaa, kuitenkin keskittyen katselemiseen. "Kaaku", huudahti kuopus aina kun joku kaatui, ja näissä pienten elokuvissa kaatuiltiin usein. Kaikki eläimet nimettiin myös. Ah, olin vain niin lumoissa kaikesta, etten lakannut pitkään aikaan huokailemasta.

Menemme varmasti joku toinen perjantai uudestaan. Jos kehtaan pitää esikoista vapaapäivällä kerhostaan. Ihanaa, menkää mukaan.

Lip lap

Rannassa kohisi ja liplatti. Pieneni nukahti ja minä olin vaiti. Laitoin hiukset leteille ja olin kuin muuta maailmaa ei olisi ollutkaan, kenestäkään en olisi mitään kuullutkaan. Meidän oma perhe vaan.

Niin itsekäs en ole tai tahdo olla, ettei muiden elämä kiinnostaisi. Mutta joskus on pakko rajata, jottei pää hajoa. Minullakin on oma elämä ja jo sen eläminen on haastava tehtävä. Ja mukava, jos annan sen sellainenkin olla.

Kauniita syksyjuttuja ympärillä. Ruokapöydällä keltalehtinen koivunoksa ja vadillinen vaahteranlehtiä. Mitään ihanampaa en voisi saada leikkokukkaosastolta edes rahalla.

Siivosin parveketta ja siellä oli ihana taas istuskella. Paistoin lettuja omille ja hoitolapselle. Omenahillo niin hyvää, etten muista koskaan syöneeni omaan suuhuni sopivampaa.

Miksi teillä on paljon itsetehtyjä juttuja ja miksi teillä nauretaan niin paljon, kysyi hoitopoika illalla. Myös kysyi yhdessä kohdassa esikoiselta onko meillä sotilaita. Ei ole, kun äiti ei pidä sodista, poikani vastasi tyynenä ja rauhallisena. Rakensivat legoilla ja palikoilla. Leikkivät muovieläimillä ja nukketeatteriesityksiä esitettiin sorminukeilla.

Moni hetki tuntui niin oikealta ja omalta. Kateus vaimenee usein juuri kiitollisuudella.

Autoton päivä

Suureksi pettymykseksi Autotonta päivää vietettiin tänään Helsingissä Kampin Narinkkatorilla, eikä yhtäkään katua oltu suljettu yksityisautoilta. Käsittämätön veto minusta. Ideahan on juuri ollut vallata edes hetkeksi pala kaupunkia autoilta, tehdä kadulla jotain aivan muuta, kuin kärytellä jonossa. Kaupungin ilmanlaatuun eniten vaikuttava tekijä ei ole se jokin suuri tehdas jossakin, tai ne vielä suuremmat ja pahemmat joita on siellä naapurissakin. Yksityisautot pienhiukkasineen, liikenne, kaikkine ylläpitotoimenpiteineen. Huomaisimme muutoksen paitsi keuhkoissa, myös korvilla, jos autoilua sataisiin leikattua.

Kun itse kävelen siellä, missä lapsena asuin, silmä lepää maisemissa. Pientaloja ja metsäteitä. Syksyisiä puita ja pihoja. Mutta kaiken taustalla jatkuva suurten teiden humina. Se ärsyttää välillä todella. Kuinka hauska olisi kuulla, edes yhden päivän ajan, millainen olisi äänimaisema ilman ruuhkista kantautuvia hurinoita. Tekisikö joku taiteilija sellaisen teoksen, jossa voisi vaihdella kuulokkeita. Toisista äänet liikenteen kera, toisista ihan ilman koneita.

Emme sitten lähteneet kaupunkiin lainkaan päivää viettämään. Leikkipuisto tuoreine pullineen tuntui paljon houkuttelevammalta, matka taitettuna jalan, pyörällä ja rattailla.

***

Autottoman päivän iltana kotona. Mietin, että olen aivan liian kateellinen, ollakseni onnellinen. Onneksi liian onnellinen, ollakseni koko ajan surullinen. Mutta jotain täytyy päässäni tapahtua, tiedän sen. Kunnes jotakin keksin, ehkä vaikenen.

Palstalla syyskuussa 2009 osa 3

Tänään olin surullinen. Olisin tahtonut kävellä vain hartiat painuksissa ja roikottaa raskaita tunnottomia käsiä sivuilla. Pysyä vaiti ja tuijotella tyhjyyteen.

Mutta en minä haluaisi päivääkään olla niin surullinen, etten huomaa, kuinka ihanat lapset minulla on. Kunpa se olisi mahdollista.

En minä surutonta elämää toivo. Se ei kai olisi kokonaista eikä ainakaan todellista. Mutta kun vain saisin varmuuden, etteivät murheet meitä hajota tai murenna.

Palstalla ruoho oli märkää ja kuopus ahdistui hyttysistä. Ei lopulta tahtonut nousta rattaista lainkaan, joten kävin papuja poimimaan ilman apulaista. Lauloin pingviinilaulua, josta pitää kovasti, aurinko paistoi ja pian alkoivat silmänsä lupsua.

Vati oli täynnä papuja, enkä tiennyt mitä tehdä seuraavana. Kuopus nukkui suloisena villapeiton alla. Istuin vain ja naputin viestiä miehelle. Ajattelin hänet siihen vierelle. Tuuli kahisutti ihanasti koivujen lehtiä peltoa ympäröivissä puissa. Istuin ja kuuntelin ja päätin, että istun ja kuuntelen vielä ja vielä ja vielä hetken, ennen kuin jatkan matkaa, lähdemme hakemaan esikoista kerhosta. Selasin kirjasta kauniita kuvia, josko niistä olisi apua.

Viisi vadelmaa tuliaisina. Ja terveiset varikselta. Ja minulla kokemus, että hassua kun meillä on paikka, jonka olemme vuokranneet, ja jossa voin käydä vaikka vain istumassa hiljaa suruineni, kuuntelemassa tuulia.

Kesälomia

Kotiäitiys on onnea. Ja se, että on kaksi ihanaa poikaa seurana. Voimme tempaista itsemme liikkeelle minne vain, ja usein niin myös teemme.

Tiistaina alkoi kuopuksen muskari. Menimme kaikki kolme ja opettajalle se sopi, kenties koska kauniisti anovin katsein kysyttiin. Koko lopun päivää lauloin, kuka huivin alta kurkistaa ja siitä, kuinka aurinko paistaa taas pilvien takaa.

Ja se paistoikin. Oli suorastaan kesäisen lämmin. Ja päädyimme lähtemään lomamatkalle. Ikeaan, ilmaisbussilla.

Meidän pojat eivät ole päässeet vielä Linnanmäelle, risteilylle tai sisäseikkailupuistoihin. Mutta Ikeassa olemme käyneet. Syöneet ravintolassa ja leikkineet leikkipaikoilla. Naurattaa meitä kaikkia. Minun ei kyllä pitäisi irrottaa hymyn häivääkään, koska olen aikuinen, ja tiedän, mitä on kaiken takana.

Mutta joskus en ajattele. En toki myöskään ostele, hulluna. Paitsi nyt tälläkin kertaa useamman pussin luomumausteita ja täysjyväluomupastaa. Ja pari halpaa taulunkehystä esikoisen hienoille piirustuksille ja kuopuksen "iula-renkuloille". (On oppinut piirtämään ympyröitä ja hihkuu iula iulaa niitä piirtäessään. Lentokoneita siis...)

Kotona kävimme vain kääntymässä ja läksimme auringon innoittamina vielä illaksi rannalle. Leikimme karhu nukkuuta hiekalla ja juttelimme tuttujen kanssa.

Tuntui hyvältä, kun kävelimme kotiin. Lomapäivältä. Juuri tällaisia haluan muistaa, kun olen taas töissä ja tämä elämänvaihe on takana. Pojat, olette ihania.

Kuun kolmastoista

Nousin puoli kahdeksalta. Kuopus oli jo tovin kitissyt olohuoneeseen, mutta yritin ehdotella, että jatkaisimme vielä unia. Vaan eipä väkisin ja ihan mukavaa on hänen kanssaan aamuja aloitella. Heti herättyäni parempi mieli, kuin viime päivinä. Pitää tarkkailla, seilaako mieliala kuussa tiettyä rytmiä.

Esikoinen liittyi joukkoomme ennen kahdeksaa ja mies. Kudoin säärystintä kuopukselle ja luimme pinon pikkukirjoja. Puoli yhdeksältä olivat sämpylät uunissa. Sunnuntai on meillä suklaamuroaamu, mutta nyt oltiin unohdettu täydentää varastoa. Lämmin leipä kuitenkin maistui onneksi sekin.

Aamupäivällä pelailin palloa pihassa poikien kanssa. Mies lähti kauppaan ja molemmat pojat tahtoivat apulaisiksensa. Lampsimme sinne siis koko perhe. Enpä muista koska viimeksi olisin ollut lököverkkareilla noinkin ihmistenilmoilla, vaikka eipä normaalipukeutumisenikaan ole kovin kummoista.

Yllättävän lämmin päivä. Leikimme Karhu nukkuuta kaupan viereisellä nurmella sillä aikaa kun mies teki ostoksia.

Ruuaksi punajuuripastaa ties kuinka monennen kerran jo tällä viikolla. Sattumalta katsoimme jonakin aamuna, kuinka sitä valmistettiin telkkarissa ja ohjehan kolahti kerralla. (Eivät pojat sitä kunnolla syö, mutta saavat totutella...)

Iltapäivällä pojat hyppäsivät "automme" (vierekkäisrattaat) kyytiin ja kävin ohjaamaan kohti metsää ja rantaa. Olen päättänyt olla ottamatta pultteja siitä, että iso poika istuu, eikä jatkuvasti kävele omilla jaloilla. Aion nauttia "autoilusta" niin kauan kuin tahtoo ja mahtuu kyytiin koipinensa. Eli ei kauaa, on melko pitkää tekoa. Ne, jotka istuttavat lapset autoon eivät saa keneltäkään ihmetteleviä katseita. Että tuonkin ikäisenä vielä tai tuollaisellakin matkalla. Meidän kärry ei kärytä ja tekee monesta taipaleesta hupaisempia, joten annetaan niiden tuijotusten olla.

Nukahtivat sitten. Parkkeerasin rantakalliolle mäntyjen juureen. Aurinko paistoi ja kudoin, säärystintä nyt esikoiselle. Nautiskelin. Ja sitten sinne pöpelikköön löysi muualle muuttanut puistotuttavamme kahden tyttärensä kanssa sattumalta. Ja kun pojat heräsivät ja vaihdettiin hiukan leiripaikkaa, saimme vielä lisää rupattelukaverieta. Esikoisen yksi kallioloikka päätyi lammikkoon ja varavaateita oli tietysti tänään vain kuopukselle mukana. Loppu retki siis "polvihousuilla" ja villalapaset sukkina. Onneksi tosiaan lämpöä ja aurinkoa...

Iltapalaksi sitten suklaamuroja kun ei kerran aamulla. Ja koska oli ollut vähän kesälomafiilistä ilmassa, sanoin kymmeneltä puoli vitsinä, että nyt sitten aletaan keitellä omenahilloa. Myöhäiset päiväunet kas, eihän ketään heti kahdeksalta silloin nukuta... Esikoinen oli ihana kun riemastui ja silmät loistaen sanoi heti olevansa mukana. Mahtava vaihe tämä, kun tietää, ettei aamulla ole mitään pakkoja.

Pian olivat kuitenkin aivan nuokuksissa ja hilloilu jatkukoon aamulla. Unilauluksi kuopuksen ykköstoive on yhä sitkeästi Leipuri hiiva. Patjoja on hieman käännelty mutta yhä minusta vain on mahtavaa nukkua samassa huoneessa poikien kanssa. Sinne siis ihan kohta. Mieli tekisi kyllä ensin hiukan kutoa... Jos ihan pikkuisen edes, puisilla puikoilla, ruskeaa säärystintä vaikka...

Palstalla syyskuussa 2009 osa 2

Lähdimme katsomaan olisiko joku auringonkukista auennut. Ja olihan yksi, hurraa! Kaivoimme maata, jotta voidaan istuttaa kukkasipuleita tässä muutaman viikon kuluttua, vai koska niitä onkaan tapana laitella. Passitin pojat myös ruokakatokselle ja sillä aikaa piilotin heille herkut. Saivat etsiä perinteisellä kylmenee-lämpenee ohjeistuksella. Luulin piiloa liian helpoksi, mutta pitkään mentiin jäätiköillä ja lumisateessa, kunnes kuumeni. Majassa kaksi ihanaa auringonkukkaani popsi vettä, ruisleipiä ja lakua. Ilo oli heitä katsella. Jos jostain, niin heistä saan voimia.

Mietin

Pojat ei olleet surullisia, vaikka äiti olikin. Tuuli mereltä tuntui kuitenkin hyvältä minustakin. Hiekkakin lensi niin, ettei ehtinyt tuntea montaa muuta.

Jotkut surut tulevat jäädäkseen. Ihmisen mieli on kuitenkin niin suuri ja moniulotteinen, että eivät ne päällimmäisinä pysy, vaikkeivät kokonaan poistuisikaan.

Kaikkea ei myöskään saa. Mitä aiemmin sen hyväksyisin, sitä kauemmin ehtisin nauttia siitä, mitä olen jo saanut.

***

Että eläisikin niin, ettei tarvitsisi hävetä tai katua
Silloinkaan, kun omaa elämää tarkastellaan päivänvalossa.

Ei virheettömästi
mutta niin, että niistä jotain oppisi.

Ei luullen tietävän mistään enemmän kuin toiset,
mutta niin, että antaisi itselleen arvostusta,
kun oma elämä tuntuu oikealta.

Että jaksaisi joskus auttaa,
eikä aina olisi itse se autettava.

Että osaisi huokaista oikeassa kohdassa.
Pysähtyä, katsoa, ihastella.
Sillä mitä muuta on tulossa, kuin tuntematonta.
Huomisesta ei voi olla varma.
Rakennettava tänään, nyt, pienistä palasista turva.

Jotta jaksaa, kun koettelee.
Voi nauraa, kun myötäisesti tuulee.
Saa itkeä, kun tulee kyyneleitä.

Voi olla myös hiljaa ja rauhassa,
kun on sinut itsensä kanssa.

Ihmistulva Rautatientorilta 5.9. 2009 klo 13.45

Lauantaina pukeudun sinisiin ja käyn kävelyllä kaupungilla. Haluan näyttää, että ilmastonmuutos on minusta pelottava asia, jonka ei pitäisi antaa karata. Lapset jää kotiin miehen kanssa, heillä saa olla vielä huoletonta. Toivottavasti moni on paikalla ja että alkaa tapahtua positiivisia asioita. Maailma tarvinnee ilmastolakeja. Jonkun pitää ottaa ohjakset käsiin ja asettaa tuntuvia rajoja. Voimien ja valon lisäksi viisautta. Haluan pelastua, haluan, että lapsillakin on paikka jossa elää omaa huomistaan, nauttia.

(video)

Palstalla syyskuussa 2009

Kun esikoinen on kerhossa, me käydään täällä tai metsässä tai jollakin muulla retkellä. Aluksi tuntui pahalta, esikoinen jäisi paitsi niistä kerroista. Sitten mietin, että me ehdimme tehdä paljon hänenkin kanssaan kaksin, ennen kuin kuopus syntyi. Ja hän on ihan tyytyväinen kerhoonsa. Ja ehdotti tänäänkin, että menisimme sillä aikaa vaikka käymään palstalla. Ja kuopus ei leveile, miten erinomaista juuri meillä on ollut. Hän on kyllä tyytyväinen ja kerää muutaman keppi- ja kiviaarteen, jotka esittelee sitten isoveljelle, kun päästään kerholle. Tämä on ollut näiden ensimmäisten kerhokertojen tapa, nyt elo-syyskuussa.

Palstalla oli tänään kaunista, jos katsoi pieniä asioita kerralla ja asenne oli kohdalla. Koko yön oli satanut, aamullakin vielä kovaa. Märkää siis oli, vielä melko vihreää. Ensimmäisenä huomasimme kaatuneet auringonkukat. Mutta ne eivät olleet poikki, joten solmin ne taas uudestaan tukipuuhun.

Papuja oli myös paljon, mutta minulla ei ole aavistustakaan, ovatko ne valmiita ja ovatko syötävää laatua. Muita viljelijöitä ei näkynyt, joten ei ollut kesään keltä kysellä. Päätettiin vain ihmetellä.

Syötiin omenanpaloja majassa ja kikatettiin käsille, jotka piiloutuivat saappaaseen ja tulivat esiin sanomaan "Päivää". Sellaista hassuttelua, jossa ei ole mitään erityistä vitsiä, paitsi että naurattaahan se siinä hetkessä ja on mielettömän hilpeää katsoa, kuinka yksivuotias hauskuttaa minua, esikoiselta ja minulta oppimillaan tavoilla ja omilla sovelluksilla.

Kädet pestiin tietenkin, ennen omenoita. Olihan työmieheni kaivanut jo kuoppia. Oltiin jo kotiin lähdössä, kun kuopus muisti vadelmapensaat. Sanoin, että lähdetään hakemaan isoveljeä, että haluatko näyttää taas keräämäsi aarteet. Hän näytti pensasta ja sanoi "Lisää." Niin tosiaan, katsotaanpa onko siellä vielä marjoja. Ja olihan siellä. Mutta mihin me ne keräisimme, kun ei ole mitään kippoa mukana. "Pipo", taas kuopus keksii. Ja niin keräämme vadelmia veljelle myssyn pohjalle.

Kotimatkasta tulee mukava. Kuopus laulaa rattaissa "Tuuee. Tuuee. Ykky. Ykky." (Tuulee, tuulee, syksyllä, syksyyllä..."

Syyskuu...

Tunnustan, etten ole ehtinyt sinua vielä odottaa. Mutta että nyt tulit, ei haittaa, tervetuloa vaan. Tiedän, että olet yksi parhaista kuukausista. Syksy on vielä tuore, uusi, raikas, maukas ja kiehtova. Lempeä, tunnelmallinen, käperryttävä ja salliva.

Olen valinnut taktiikan talven varalle. Syyskuussa tutustun syksyyn ja lokakuussa jatkan nautiskelua niistä parhaista paloista, joita syyskuu on muistuttanut, että syksyissä on olemassa. Marraskuu menee kuopuksen syntymäpäiviä juhliessa ja joulukuu on sitten joulua. Tammikuussa valmistaudutaan esikoisen syntymäpäiviin ja sitten ollaankin jo helmikuussa. Silloin täytyy keksiä jotakin kivaa, sillä siinä vaiheessa varastoitunut kesäenergia alkaa huveta.

Maaliskuussa alkaakin sitten jo kevät. Niin varmasti, kuin tänään alkaa syksy. Ja huhtikuuhan on sitten jo miltei parasta aikaa vuodesta, sillä koko kesä on silloin niin lähellä mutta kokonaan vielä edessä!

Mutta tänään alkaa syyskuu. Olen siivonnut poikien vaatekomeroita. Ja ulko-ovessa on taas Harkin kirjan ohjeella tehty minikokoinen Tervetuloa -villapusero. (Kirjan olisin aikoinaan voinut ostaa lähes vaikka vain tuon suloisen vauvakuvan takia.) Tuo kalenteri taas riippuu makuuhuoneen ovensuussa ja iltaisin minulla on tapana kirjoittaa siihen pari lausetta kuluneesta päivästä. Pidempiä päiväkirjoituksia kun ei aina ennätä. Jääkaapissa on paljon karviaisia anoppilasta. Niihin jää koukkuun ja syön mielelläni jugurtin ja banaanin kanssa.

Äitini viestitti, että voisi tänään tulla toviksi katsomaan poikia, jos me vaikka miehen kanssa haluaisimme käydä kaksin jossakin. Tämä ei voi olla enää totta, kenties silkkaa hyvää unta. Jos syyskuut aina alkaisivat näin mukavissa merkeissä, voisin alkaa niitä vaikka odotellakin, pitkin kesiä.

Hyvää syyskuuta. Toivotaan, että tästä syksystä tulee ihana vuodenaika.