Etenimme Kööpenhaminaan maata pitkin. Helsinki-Kemi-Haaparanta-Luulaja-Tukholma-Yasuragi-Tukholma-Kööpenhamina. Pojille on näin vanhemmiten ilmaantunut matkapahoinvoinita ja esikoiselle migreenitaipumuskin, mitkä tuovat matkusteluun omaa jännityskerrointa. Mutta tällä kertaa selvisimme perille yhdellä oksennuksella, eikä sekään tullut viime kesäisen tavoin ventovieraiden matkalaukuille & junan käytävälle.
Kemiin matkasimme makuuvaunussa. Olimme kaikki kolme ylellisestä matkustustavasta yhtä innoissamme. Hei, täällä on hauskat petivaatteet. Juomapullot tyynyillä. Kaappi, josta löytyy oma käsienpesuallas. Henkareita, joihin saa pesukoneen jäljiltä kosteaksi jääneet paidat kuivumaan. Oma maisemaikkuna. Penkki. Ja ikkunalauta tai pöytä, jossa voi myös istuskella. Lukulamput. Maltammekohan edes nukkua, kun oma loossi on niin mahtava. Ravintolavaunussa käydään iltapalalla. Ihan vain koska ollaan lomalla. Olisi meillä evästäkin. Mutta tulipahan tunnelmoitua.
Aamulla Kemissä lampsimme suoraan bussiin, joka ajaa meidät Ruotsiin. Haaparantaan on sitten viime näkemän noussut uusi bussiasema, jossa odotamme tunnin Luulajan bussia. Ehdimme käydä paikallisessa ruokakaupassa hakemassa syötävää. Jäätelöt, joita pojat ovat jo odottaneet. "Sitten Haaparannassa ekat ruotsalaiset jätskit, niin kuin viimeksi."
Luulajassa on tarkoitus kävellä ja hillua, sillä seuraava yö vietettäisiin taas junassa, istumapaikoilla. Pojat muistavat yllättävän hyvin ne muutamat kadut, joita kuljettiin kaksi vuotta sitten. Ja leikkipuiston. Minä haen Lagerhausista matkamuistoksi saippuaa ja postikortteja, sillä välin, kun pojat tankkaa kahvilan lettuja. He inhoavat kauppoja, mutta tällainen diili sopii heillekin, että olen pari minuuttia pois seurueesta. Olen toisenkin tovin myöhemmin, ruokakaupassa. Sinne esikoinen soittaa, että pikkuveli oksentaa.
Mutta he ovat hyväntuulista matkaseuraa. Aivan ihania. Niin innoissansa. Tai niinäkin hetkinä, kun riemu ei ole päälimmäinen tunne, he ovat syvästi sisässä kokemisessa. Sitä on kiinnostava ja enimmäkseen ilo seurata.
Ja mietin, että he ovat vaivihkaa oppineet paljon. Kasvaneet. He pärjäävät yöjunareissuilla. Selviävät vieraista vessoista käytävillä. Oksennuksista puistoissa. Vastoinkäymisistä, joita väkisinkin tulee, kun reissaa minunlaisen äidin kanssa.
Ihan kaikkea emme ole tehneet väärin vanhempina. Saanhan ajatella niin.
Uuteen junaan tai pidemmän matkan bussiin astuessa he riisuvat kengät pois. Asettelevat reput. "Nyt kotiudutaan ensin", esikoinen sanoo kuopukselle. Ja sitten me teemme kaikki niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti